etusivu
asema
Jch
Kuvagalleria
Ilmoitukset
Yhteystiedot
reuna
asema
reuna





Jukka Terästö
Jukka Terästö
Jukka Terästö

Tappaminen pakkomielteenä...

SARJAMURHAAJAT EIVÄT TUNNE ARMOA!, OSA 2

Kun ihminen tappaa yhä uudestaan ja uudestaan, häntä kutsutaan sarjamurhaajaksi. Tämä on 2. osa Aseman sarjamurhaajia käsittelevästä 5-osaisesta artikkelisarjasta. Julkaistu aiemmin Rikoslehdessä 1996.

Jukka Terästö

Sarjamurhaaja sanana on epätarkka. Sillä voisi helposti ymmärtää tarkoitettavan yhtä hyvin valtioiden ja rikollisjärjestöjen ammattitappajia kuin mieleltään sairaita psykopaattejakin.

Käytännössä nuo kolme tahoa ovatkin löytäneet toisensa. Niin valtioiden kuin järjestäytyneen rikollisuudenkin tiedetään turvautuneen psykopaatteihin silloin, kun niiden on tarvinnut päästä eroon jostakin rasitteeksi muodostuneesta henkilöstä.

Syy tähän on selvä. Joillakin psykopaateilla on henkisiä ominaisuuksia, joista on etua likvidoinneissa. Näistä tärkein on empatian puuttuminen. Empatia tarkoittaa myötäelämistä eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.

Mitä paremmin tappaja tuntee uhrinsa kokonaisena ihmisenä, sitä vaikeampaa liipasimen vetäminen on. Sarjamurhaajat valitsevatkin uhrinsa sattumanvaraisesti. Heille riittää yleensä se, että uhri sopii ulkoiselta olemukseltaan fantasian roolihahmoksi.

Armeijat, poliisin erikoisyksiköt ja salaiset tiedustepalvelut eivät voi virallisesti palkata psykopaatteja. Tappajien koulutuksessa pyritään kuitenkin tietoisesti alentamaan koulutettavien empaattisia mielenliikkeitä riisumalla tulevilta uhreilta ihmisyys. Uhreista käytetään nimeä vihollinen, vastustaja tai yksinkertaisesti kohde.

Psykopaattisille sarjamurhaajille empatia ei ole ongelma, koska heillä ei tätä kykyä ole. Siksi he fantasioita toteuttaessaan voivat suhtautua täysin kylmästi uhrinsa kipuun ja kauhuun. Sarjamurhaajat eivät tunne armoa.

- Ihmisen puukottaminen ei ole sen kummempaa kuin limpun leikkaaminen, totesi eräs sarjamurhaaja.

Psykopaatti (=luonnevikainen) -sanaa ei nykyään juuri käytetä ammattiterminä, vaikka se kansan suussa yhä elääkin. Nykyään sen sijasta puhutaan persoonallisuuden häiriöistä.

CHICAGON MASSAMURHAAJA

Heinäkuun 14. päivä vuonna 1966 on syöpynyt kahdestakin syystä syvälle chicagolaisten mieliin.

Ensinnäkin tuona hirvittävänä päivänä rotulevottomuudet riehuivat miljoonakaupungissa rajuimpina kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Poliisit yrittivät turhaan pitää erillään raivostuneet valkoiset ja mustat mielenosoittajat sulkemalla pääkatuja. Pian tämän jälkeen puhkesi kuitenkin kiivasta laukaustenvaihtoa poliisien ja mielenosoittajien kesken. Kuusi poliisia sai surmansa ja kymmeniä haavoittui. 118 mellakoitsijaa pidätettiin.

Rotumellakat eivät jääneet kaupunkilaisten ainoaksi murheeksi. Suoranaista kauhua väen keskuuteen loi toinen järkyttävä uutinen. Kaiken kaaoksen keskellä chicagolaisille kerrottiin nimittäin mielipuolisen massamurhaajan olevan irrallaan kaupungissa.

2319 E. 100th Streetill„ sijaitsevan asuntolan yläkerran huoneesta löydettiin raa'asti surmattuna kahdeksan sairaanhoitajaksi opiskelevaa nuorta naista. Kaikki uhrit oli tiukasti sidottu, ennen kuin heidät oli viillelty puukolla hengiltä. Yksi heistä oli kaiken lisäksi vielä raiskattu ennen surmaamista.

Tapaus järkytti poliisiakin siinä määrin, että he saivat ylemmältä taholta poikkeuksellisen ohjeen. "Jos nappaatte tappajan, niin tietäkää, että oikeudenkäynti hänen kohdallaan ei ole tarpeellinen."

Käytännössä tämä tarkoitti tietysti sitä, että murhaajan sai kiinniotettaessa surmata pelkäämättä joutuvansa siitä edesvastuuseen.

TEKSTI: ESA SEPPÄ
KUVAT : ARKISTO